tiistai 7. huhtikuuta 2015

Transition Towns

Into kävi tuossa talvella isolla kirkolla seminaarissa, jolla oli vaikea nimi mutta innostava sisältö. Suomen Kylätoiminta ry oli kutsunut Jan Forsmarkin - projektipäällikkö ja "ruotsalainen maajussi" -  Ruotsista kertomaan meille, mistä Transition Towns- verkostosssa oikein on kysymys.  

"Transition" on suoraan suomennettuna 'muutos' tai 'siirtymä'. Tässä tapauksessa sillä tarkoitetaan siirtymää fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta taloudesta kestävään, uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuvaan talouteen. Transition Towns- liikkeessä ei ole siis kyse pelkästään energiasta, vaan myös mm. ruuantuotannosta, joka sekin nykyisellään on riippuvaista öljystä.  

Transition Towns -liike on paikallisten yhteisöjen  verkosto. Verkostoon ilmoittautuneet yhteisöt toimivat aktiivisesti edistääkseen siirtymistä uusiutuviin energiamuotoihin ja kestävään talouteen. Ruotsissa toiminta on jo vakiintunutta, Suomessa sen sijaan ei ollut vielä seminaarin aikaan yhtään verkostoon liittynyttä yhteisöä (tällä hetkellä on yksi). Verkoston yhteisöt ovat hyvin erilaisia: Brittiläisistä kaupungeista maaseudun ekoyhteisöihin. Jokainen yhteisö kuitenkin hakee omia väyliään kohti kestävää elämäntapaa. Yhteistyötä tehdään verkossa, www.transitionnetwork.org  

Käytännössä yhteisöissä on kehitetty esimerkiksi paikallista aurinkoenergian tuotantoa, yhteisöllista viljelyä, jätteiden käsittelyä ja kestävää liikkumista. Saimme tehtäväksi seminaarissa keksiä omia sovelluksia tärkeäksi kokemistamme aiheista. Kehittelimme uudenlaisia ruokapiirisovelluksia, kylien kimppakyytiratkaisuja ja aurinkoenergiatyöpajoja. Varmasti niitä myös toteutetaan! 




Vaikka konsepti ei ole vielä Suomessa lyönyt läpi, myös täällä on tehty suunnitelmia ja kokeiluja samasta teemasta. Professori Hilkka Vihinen Luonnonvarakeskuksesta kertoi Sodankylän esimerkistä. Sodankylässä käynnistettiin tutkimushanke, jonka tavoitteena oli muodostaa paikallinen sovellut kestävästä taloudesta. Lähtökohtana oli ajatus, että luonto ja ihmiset asettavat ehtoja taloudelliselle toiminnalle - mutta myös luovat uusia mahdollisuuksia. Yhdessä paikallisten ihmisten kanssa selvitettiin ensin oman ympäristön ekologiset rajat. Samalla käynnistettiin yhteisöllinen prosessi, jossa tuotettiin paikallisiin oloihin räätälöity vihreän talouden tiekartta. 
Professori Hilkka Vihinen Lukesta esittelee Sodankylän kestävän talouden mallia.


Ensin Sodankylässä muotoiltiin VISIO. Siinä Sodankylä oli mm. energiaomavarainen vuonna 2030, siellä kaivostoiminta oli ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää, ja kestävään raaka-aineiden käyttöön kiinnitetään erityistä huomiota. Tästä tultiin takaisin nykyhetkeen, ja suunniteltiin toimenpiteet, joilla visio tavoitetaan. Hilkka Vihinen kertoi, että Sodankylän mallissa nousivat esiin myös kulttuurinen kestävyys sekä keskitettyjen ja hajautettujen ratkaisujen yhdistäminen.  



Oleellista Sodankylän prosessissa, kuten myös Transition Town- liikkeessä, on paikallisten ihmisten osallistuminen, avoimuus ja käytännönläheisyys. Kun yhteisössä tehdään itse yhdessä, itselle ja yhteisölle, ollaan jo pitkällä kestävyyden tiellä. 

Kylätoiminta ry lupasi miettiä Transition Towns- konseptille ihan suomenkielisen ja ymmärrettävän nimen. Millä nimellä sinä kutsuisit kylää, jossa tuotetaan itse puhdasta energiaa ja ruokaa ja liikutaan kestävästi? Entä jos Aisaparin alueella ryhdyttäisiin edistämään kylien omavaraisuutta, kiinnostaisiko? Kommentoi tässä blogissa, facebookissa tai julkaise kuva ideastasi Instagramissa tunnuksella #kestävääintoilua  

Jan Forsmarkin ja Hilkka Vihisen esitykset helmikuisesta seminaarista löytyvät täältä 

Into

maanantai 4. elokuuta 2014

Maakunnan katolla: Suokonmäki

Nykyään Alajärveen kuuluva Lehtimäen entisen kunnan alue siirtyi vuoden 2014 alusta Kuudestaan ry:n toiminta-alueesta Aisaparin alueeseen. Muutos oli sinänsä luonteva, koska ns. vanha Alajärvi jo Aisaparin alueeseen kuului.

Varsinaisesti Lehtimäki pääsee Aisaparin toimintaan kiinni, kun ohjelmakauden 2014-2020 varat saadaan käyttöön. Olen kuullut, että Lehtimäellä on jo hankeideoita valmiina, mikä on hieno juttu. Nyt kun vanhaa ohjelmakautta vielä lopetellaan uuden alkua odotellaan, emme ole malttaneet olla aloittamatta tutustumista Lehtimäkeen ja sen ihmisiin. Vuoden ensimmäinen hallituksen kokous pidettiin vanhan kunnantalon valtuustosalissa, ja Kotopesä- hanke on piipahtanut mm. Ränkipäivillä.

Käväisin Yhteinen Ympäristö – hankkeen piikkiin katsastamassa, mitä kuuluu kotiseutumuseon pihan perinnebiotooppialueelle. Ilokseni huomasin että sitä, kuten myös itse museota kunnostettiin. Samalla reissulla sitten kävin katsomassa lähempää usein kaukaan ihailemaani Suokonmäen näkötornia. Suokonmäki itsessään on arvokas maisema-alue, josta Ilkka-lehtikin taannoin kirjoitti. Ja kyllä se kylätie kaunis olikin. Viimeistään näkötornin pihassa alkoi tulla tunne, että ollaan kaukana lakeuksilta, vaikka samassa maakunnassa ollaankin. 



Näkymät jo tornin juurelta olivat huikaisevat, vaikka ainakaan minä en saa sitä valokuvaan vangittua. Se on kuulkaa itse koettava.

Näkötornin vieressä on kaunis kotiseututalon pihapiiri. Se ja koko alue on siisti ja hoidetun näköinen. Näkötornin takaa löytyy huoltorakennuksesta WC:t. Näkötornin sisäänkäynnin edessä oli liiketunnistimella syttyvät valot. Hyvä, paitsi että heinäkuussa klo 12 päivällä ne paloivat minulle aikalailla turhaan. Saisikohan valoihin vielä hämäräkytkimen?


Itse näkötornikin on vaikuttavan näköinen. Se ei ole muodoltaan ihan tavanomainen, mitä ei kauempaa maantieltä huomaa.



Mutta pitihän sinne kiivetä. Ovi oli auki, ja eteisestä löytyi vieraskirja. Vaikka tyhjiäkin sivuja vielä oli, oli osa vieraista kirjannut käyntinsä pöytään ja seiniin. No, oman nimmarini laitoin kirjaan, enkä ollut ensimmäinen kävijä sinä päivänä. Vieraskirjan vieressä oli lipas vapaaehtoista käyntimaksua varten. Kyläyhdistyksen talkoovoimin ylläpitämänäkin näkötornin huolto vaatii varmasti myös rahaa. Hyvä että sitä kehdataan pyytää, tämä ei aina yhdistystoiminnassa ole itsestään selvyys.

Niin se kiipeäminen: Ilma oli taas ”mitä parhain” tällaiseen ahkerointiin, + 30 astetta ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Mutta toisin kuin Ammeskalliolla, tällä kertaa muistin ottaa vettä mukaan, ja niinpä lähdin reippaasti ylös päin.



Jos saatuu olemaan sitä tyyppiä, jota huimaa jo jakkaralle noustessa, eivät näkötornit ole aivan ykköskohde. Suokonmäen näkötorni on kuitenkin melko miellyttävä paikka, koska portaat eivät ole kovin jyrkät, ja ennen kaikkea koska ne ovat umpinaiset; kiivetessä ei tarvitse ihailla saavutettua korkeutta kengänkärkien välistä. Välille on myös varattu penkkejä lepotaukoa varten.





Ylhäältä näkymät ovat sitten huimat. On kuulema sanottu, että tornista näkyisi seitsemän kirkon tornit. Laskea voi myös kännykkämastoja. Kuvat on otettu ikkunan läpi, ja raidat ovat siis ikkunan heijastumia.


Tämä taitaa olla Ähtärinjärvi.





Tornista alas kiivettyäni kävin vielä tutustumassa viereiseen kotiseututaloon. Sen ovi oli lukossa, mutta pihapiiri oli ihan mukava nähdä.

Jaloissa tuntui kiipeäminen, ja aloinkin siinä laajan piha-aluetta ylittäessäni suunnitella kuntopiiriä, jossa yksi laji olisi näkötorniin kiipeäminen. Pihalla mahtuisi suurempikin ryhmä vaikka kahvakuulailemaan.

Kiitokset Suokonmäen kylille hienosta kohteesta!

Into


perjantai 1. elokuuta 2014

Perinnemaisemia


Esittelen vielä kaksi Aisaparin alueen perinnemaisemaa. 
Perinnebiotoopit – ja maisemat ovat maataloudesta riippuvaisia ympäristöjä. Ne ovat syntyneet ihmistoiminnan ja luonnon ”sopeutuessa” toisiinsa. Perinnebiotoopit ovat kasvistoltaan ja eläinlajistoltaan erityisiä, yleensä laidunnuksen tai niiton seurauksena syntyneitä alueita. Perinnemaisemat muodostuvat asuin- ja maatalousrakennusten sekä perinnebiotooppien ja luonnon mosaiikista.

Aiemmin nämä maisemat ja biotoopit olivat itsestään selviä maaseudulla. Maatalouden koneellistuminen ja siirtyminen pienistä, omavaraisista perheviljelmistä ”teolliseen” maatalouteen, on köyhdyttänyt lajistoa ja muuttanut maisemia. Pelto-ojat on korvattu salaojilla, eivätkä lehmät enää laidunna vähätuottoisilla metsä- tai rantalaitumilla. Laidunnusta kestävät kasvit ovat korvautuneet horsmalla, vadelmalla, pajulla ja lepällä, samalla kun peltoekosysteemi on köyhtynyt äärimmilleen.

Maailma muuttuu ja maisemat sen mukana. Miksi perinnebiotooppeja tai maisemia pitäisi säilyttää? Perinnebiotoopeille on tyypillistä runsas lajien kirjo, jota myös monimuotoisuudeksi kutsutaan. Muuttuessaan elinympäristöistä katoaa lajeja, ja vallan ottaa tyypillisesti yksi tai kaksi lajia, kuten horsma tai paju. Maisemat taas vaikuttavat meihin monella tavalla. Avoimet näkyvät ovat paitsi matkailuvaltti, ne ilahduttavat myös maaseudun vakinaisia asukkaita. Kauneutta ei pidä aliarvioida hyvinvoinnin lähteenä!

Aisaparin alueella on useita 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa luokiteltuja perinnebiotooppikohteita. Osa on saatu kunnostettu ja hoidon piiriin, osa on muuttunut pusikoksi tai metsäksi. Yksi näistä kohteista on aikaisemmin esillä ollut Ukonniemen laidun.

Savonjoen varressa Vimpelissä on 1990-luvulla maakunnallisesti arvokkaaksi perinnebiotoopiksi luokiteltu rantalaidun. Alunperin lammaslaitumena toimineella rannalla laidunsi luokittelun aikaan alle kymmenen lypsylehmän karja. Laidunnus loppui alueella 2000-luvun alkupuolella. Ranta on nopeasti pusikoitunut ja maisema alkanut kasvaa umpeen.



Perinnebiotooppikohde kuvassa vasemmalla. Puuston raivaus ja laidunnuksen uudelleen aloittamisen palauttaisivat tämän kohteen entiseen arvoonsa. Samalla näkymät alueen poikki kulkevalta tieltä avautuisivat. Samat toimet sopisivat myös joen vastarannalle, jossa laidunnus on loppunut ja pusikoituminen alkanut jo 1980-luvulla. 



Kohde alueen poikki kulkevan tien sillalta toiseen suuntaan kuvattuna.

Perinnebiotooppeja voi hoitaa myös niittämällä. Laidunnus olisi kuitenkin tehokkaampi hoitotapa. Yllä kuvattua osin jyrkkää jokiviettoa on hankalakin niittää. Niittämälläkin voi kuitenkin saada aikaan muutosta. Tästä esimerkkinä on Lehtimäen kotiseutumuseon piha-alue. Pappilanmäellä sijaitseva niitty on luetteloitu paikallisesti arvokkaaksi perinnebiotoopiksi. Sen käyttöhistoriasta ei ole varmaa tietoa, mutta se on osa vanhaa asuinpaikkaa. 








Museorakennukset edusta on käytännön syistä ajettu matalaksi nurmikoksi. Rakennukset sivuilla, puuston alla on monipuolinen kasvillisuus. 






Piha-alueeseen liittyvä niitty on osin niitetty ja osin horsman valtaama. Paikan päällä oli helppo nähdä niiton tulokset. Vaikka horsma sinänsä on luontoon kuuluva ja syötäväksin kelpaava kasvi, se valtaa alaa muilta kasveilta ja köyhdyttää näin lajistoa. Niitetyllä alueella lajisto onkin huomattavasti monipuolisempi.

Katselkaapas ympärillenne vaikka omalla tontilla. Onko siellä nurkkaa, jota voisi alkaa vähitellen muuttamaan niityksi? Niityn kehittyminen vie muutaman vuoden, mutta sitä mielenkiintoista seurata.

Into

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ukonniemen perinnemaisema

Itäkylän Ukonniemi on vanha yhteislaidun, jossa viimeksi ovat laiduntaneet hevoset 1970-luvulla. Nyt niemessä on venelaituri ja venevalkamia. Se on kaunis alue, mutta on vaikea kuvitella, että tiheässä metsikössä olisi koskaan laidunnettu. Alue on yksi Etelä-Pohjanmaan kartoitetuista perinnebiotoopeista. 



Ihmisen toiminnasta n. 1,5 hehtaarin alueella kertoo myös vanha tervahauta, sekä Rantakankaan ensimmäisen asukkaan muistokivi. Kivi on pystytetty 1960-luvulla nyt vadelmaa kasvavan pellon laitaan. Paikalla voi kuvitella, miten hieno näkymä pienen mäen päältä on ollut järvelle. Nyt näkymän edessä on tiheä metsä.



Vielä 1960-luvulla niemi oli kuitenkin avoin laidun, ja näkymä järvelle oli esteetön. Alue on metsittynyt, vaikka sitä raivataan talkoilla lähes joka vuosi. Nyt alueen perusteellisempaa kunnostusta ollaan aloittamassa. Kunnostussuunnitelma on parhaillaan työn alla Pro AgriaEtelä-Pohjanmaan maisemasuunnittelijoilla. Yhteistyö Pro Agrian ja alueen hoitotoimikunnan välillä on sujunut hyvin. Hoitotoimikuntaa on kuunneltu, ja suunnitelmia on tehty yhteistyössä. Alueen hoidon onnistumisen kannalta onkin tärkeää, että omistajat ottavat suunnitelman omakseen.





 Kunnostussuunnitelma on herättänyt myös huolta, että kaunis virkistysalue raivataan pilalle. Puita kuitenkin poistetaan varovasti. Esimerkiksi metsäkonetta ei paikalle päästetä, ellei lunta ole tarpeeksi maan suojana. Tavoitteena on eri-ikäinen puusto, jonka välistä näkymä järvelle saataisiin taas esiin. Toki alue on kaunis tällaisenakin, erityisesti alueen eteläreunan jopa lehtomaiset alueet. Jos ei ole nähnyt aluetta laitumena, voi olla vaikea kuvitella, miltä se näyttäisi avarampana.



Puuston harventaminen suorastaan villiinnyttää aluskasvillisuuden ja pajut kasvamaan. Alkukesästä niitetty alue kasvoikin taas heinäkuun puolessa välissä jo puolimetristä vadelmaa ja horsmaa. Hoitotoimikunnan tarkoituksena on saada ainakin osa alueesta aidattua lammaslaitumeksi jo ensi kesänä. Laidunnus onkin paras keino hoitaa tämän tyyppistä perinnemaisemaa.



Vaikka laidunkasvillisuus näyttää tyystin kadonneen horsman ja vadelman joukkoon, se kuitenkin yllättävästi valtaa tilaa, kun sille annetaan mahdollisuus. Ahkerasti niitetyillä alueilla muutoksen jo huomaa.


Into

torstai 24. heinäkuuta 2014

Ammeskallion reitillä


Olin käymässä Itäkylässä ihan muilla asioilla, kun – tapani mukaan – innostuinkin myös ihan toisesta asiasta. Olin nimittäin kuullut Aisaparinkin tuella kunnostetusta Ammeskallion patikkareitistä ja ajattelin, että mikäs sen parempi päivä reittiin tutustumiseen, kun heinäkuinen hellepäivä.

Kun tiedustelin reitin lähtöpistettä, katsoi avulias kyläläinen parhaaksi opastaa minut henkilökohtaisesti perille asti. Ja tosiaan, kyllä lähtöpaikka hieman piilossa olikin. Auton sai kuitenkin hyvin parkkiin ja opasteet lupasivat, että Ammeskalliolle olisi 2,5 kilometriä. Tunnin keikka, laskin, ja lähdin tarpomaan. Ilman karttaa, kompassia tai gps-laitetta. Tulisi ainakin testattua, miten reitti sopii ei-niin-kokeneelle, satunnaiselle matkailijalle. Kaksi puhelinta sentään otin taskuihin painamaan.




Päivä oli todellakin aurinkoinen ja jo aamupäivällä ilma tuntui helteiseltä. Myös siksi reitin alun varjoisuus tuntui hyvin houkuttelevalta. Kuljin rehevän lehdon läpi vadelman voimakasta tuoksua ihmetellen. Reitin ongelmana ennen kunnostusta oli heinittyminen, ja se on helppo uskoa tässä kohtaa. Nyt kasvillisuus polulla oli kuitenkin matalaa, ja polku oli helppokulkuinen.



Lehto vaihtui kuusikkoon ja polku sen kun parani.



Tässä kohtaa heräsi pikkuinen epäilys: Kaksi käytössä olevaa polkua, ei opasteita. Valitsin kuitenkin tuon ”isomman” vasemmalla, vaikka kieltämättä kuusikon varjoon katoava polku näytti hyvin houkuttelevalta. 




Hetken päästä polku yhtyi metsätiehen, jonka varrelta löytyi myös 'Ulkoilureitti' - opaste. Ainakin olin reitillä, mutta oliko tämän Ammeskalliolle vievä reitti?
Joka tapauksessa reitillä oli ilo kulkea, joten päätin olla pettymättä, vaikka näkötornille en päätyisikään.






Vaihtelevaa, mutta koko ajan helppokulkuista. Metsät reitin varrella olivat enimmäkseen varovaisesti hoidettua talousmetsää, mutta osin vanhaakin. Aukkoja ei ainakaan tänä kesänä reitillä ollut. Näin kylän läpi ajaessani paljon hevosia, ja tämä reitti näytti olevan jäljistä päätellen myös ratsastajien suosiossa.



Polku lähti nousemaan... jokohan pian olisin kalliolla? Kelloa katsoessani totesin, että todennäköisesi en vielä, koska olin arvioinut Ammeskalliolle olevan puolen tunnin matkan. Aina on kuitenkin jännitävää odottaa, mitä uuden tien uuden mutkan takaa paljastuu. 



Ainakin mielenkiintoisen näköinen kivi. Kiivettyäni mäen päälle muistin myös, että olin unohtanut ottaa mukaani vesipullon. Nyt hikikarpalot otsalla ja kuiva suu muistuttivat siitä. Se odottaisi kuitenkin autossa mahdollista paluutani.



Tienhaara ja opaste. Mutta ei mitään Ammeskalliosta. Olinko sittenkin lähtenyt väärälle polulle? Polku kuitenkin jatkui tästä menosuuntaani vielä hoidetun näköisenä. Koska Ammeskalliolle ei pitäisi olla enää kuin puoli kilometriä, päätin jatkaa matkaa. Kun kerran tänne asti olin tullut.




Kauniin koivikon jälkeen polku taas nousi, maasto muuttui selvästi kuivemmaksi ja...



Siinä se oli sittenkin! Ammeskallion näkötorni. Rinteestä löytyi myös iso ja hyvin varusteltu laavu.



Enpä ollut laavulla yksin :)



Näkymiä näkötornista.




Laavun ja näkötornin lisäksi kalliolta löytyi myös kuntolaatikko. Tein tämän vuoden 1054:n kirjauksen, joten reitti on ahkerassa käytössä. Eikä mikään ihme.



Tästä voisi jatkaa vielä vaikka koko päivän, mutta nyt oli aika palata vesipullon luo ja viileään toimistoon iltapäiväksi.



Tästä pitäisi osata kääntyä kohti lähtöpaikkaa. Muistan vielä suunnan, mutta opasteesta ei olisi haittaakaan.



Olivatko nämä reittiopasteita vai jotain muuta? Lähellä lähtöpaikkaa näitä oli pari, mutta muualla en muista nähneeni tällaisiä. Nämä, tai esimerkiksi puihin maalatut pilkut olisivat ihan hyviä varmasti tälläkin reitillä opastamaan vieraampia ja arempia retkeilijöitä.

Ammeskallion reittiä voin lämpimästi suositella kaikille, jotka patikoimisesta innostuvat. Myös kuntoa kohottavalle hölkkälenkille tämä innostaisi, koska korkeusvaihteluita on sopivasti ja polut ovat riittävän tasaiset juoksua ajatellen. Polut ovat hyväkuntoisia, ja lenkkareilla varmasti pärjää. Itse olisin valinnut kenkävalikoimistani vaelluskengät tälle kävelylenkille, mutta kyllä tämän kiersi kuuden euron kumisaappaillakin. Tosin hiertymiä kantapäissä hoidellaan hetken aikaa. Pitkälahkeiset housut ovat hyvä, koska siellä täällä on myös heinikkoa.

Laavulla on mainio mahdollisuus makkaran paistoon ja maisemien ihailuun, joten eväätkin kannattaa olla mukana. Ainakin se vesipullo...

Gps-laite on hyvä olla varalta, vaikka kyllä tämän kiersi ilmankin. Muutamassa kohdassa tuli mieleen, että opaste voisi olla paikallaan. Niitä tuskin on koskaan liikaa. Mahtaakohan tämän reitin karttaa olla jossain saatavilla? Ammesmäentien varressa oleva lähtöpaikka on (suurinpiirten) Intolinkin 'luontomatkailu- ja liikuntakohteet' -kartassa, joka löytyy osoitteesta www.intolinkki.fi . Samasta paikasta löytyy myös reitin ylläpitäjien yhteystiedot. Sieltä saa varmasti neuvoja ja vinkkejä, jos haluaa valmistautua retkeen paremmin kuin

Into